Pään magneettikuvaus ja pelkotilat

Tämä postaus käsittelee nyt vaihteeksi täysin toisenlaista, hyvin henkilökohtaista asiaa, mutta koskettaa kuitenkin monia, jotka samojen pelkojen kanssa kamppailevat.

Jouduin kesällä sähköpotkulautaonnettomuuteen, jonka seurauksena sain päähäni kohdistuneita vammoja. Jälkioireina tästä minulle jäi päällekkäiset kaksoiskuvat, jotka vaivaavat minua edelleen. Näen siis vasemmalle, eteen ja alas katsoessani kaiken kahtena. Kuvat muodostuvat päällekkäisiksi kaksoiskuviksi ja aiheuttavat ikävää huimauksen tunnetta aina liikkuessani, tai esimerkiksi autossa istuessani. Tästä syystä olen myös ajokiellossa, enkä pysty urheilemaan kuten ennen.

Tajusin oikeastaan jo sairaalassa ollessani, että päätäni jouduttaisiin ehkä kuvaamaan magneetilla, sillä jo röntgenissä pään sisältä löydettiin pieni vuotokohta ja kaksoikuvien jatkuminen muutamaa päivää pidempää, ei ole tyypillistä lievissä aivovammoissakaan.

Olen ikäni kärsinyt ahtaanpaikankammosta ja ensimmäiset paniikkikohtaukset sain jo varhaisessa teini-iässä. Paniikkikohtauksiin sain apua psykoterapiasta, jossa kävin aikuisiällä parin vuoden ajan. Voisinkin sanoa, että juuri tuo hoitomuto oli itselleni se kaikkein tehokkain ja synnytti sisälläni aivan uudenlaisen tavan suhtautua itseeni ja elettyyn elämään. Mutta paniikki sikseen ja itse asiaan….

Magneettikuvaus toteutettiin vasta kuusi viikkoa onnettomuuden jälkeen, joten minulla oli hyvin aikaa kerätä paniikkia ja pelkoa tätä kuvausta varten. Vaikka järjellä ajateltuna, eihän pään (tai minkään muunkaan ruumiinosan) kuvantaminen pitäisi olla millään tavoin pelottavaa, sillä laite ei edes hipaise sinua, saati tunnu miltään. Kukaan ei oikeasti ole sitonut sinua mihinkään ahtaaseen tilaan, vaan halutessasi pääsisit heti pois laitteesta. Silti ajatus paikoillaan makaamisesta tuntui aivan lamaannuttavan kauhealta. Ja sitä se tavallaan olikin.

Olin lukenut etukäteen kuvauksesta ja muiden kokemuksista, mutta mielipiteitä ja tuntemuksia itse kuvauksesta oli juuri niin paljon, kuin olettaa saattoikin. Toisten mielestä “peace of cake”, toisten mielestä hieman vain epämiellyttävää ja toisille taas kammottava kokemus, jota ei koskaan enää halua kokea uudelleen.

Kuvaan mennessä, ei saa kasvoissa olla lainkaan meikkiä ja kaikki korut oli riisuttava. Laitoin varmuudeksi myös urheiluliivit, koska olin kuullut näin tehtävän, mutta pään kuvauksessa en usko että sekään olisi ollut pakollista. Sain pitää farkut jalassa, sekä villatakin ylläni.

Olin kuullut, että ennen kuvantamista, saat rauhassa jutella lääkärin kanssa esimerkiksi juuri pelkotiloistasi, ahtaanpaikan kammosta ja tarvittaessa saada jopa rauhoittavaa lääkettä ennen kuvausta. Näin ei kuitenkaan omalla kohdallani ollut. Istuin odotusaulassa ja pohdin, pyytäisinkö lääkettä vai en, enkä ollut varma, palaisivatko pitkään poissaolleet paniikkikohtauksen oireet tämän kuvauksen myötä elämääni. Tätä ei kuitenkaan tarvinnut kauaa miettiä, sillä en nähnyt lääkäriä lainkaan, vaan hoitaja saatteli minut odotustilasta suoraan magneettirekkaan, jossa pyysi riisumaan kengät jalasta ja asettumaan kuvauspöydälle makaamaan. Olin kuvitellut magneettikuvan tapahtuvan suuressa valoisassa huoneessa, jossa laite olisi niin suuri, että siinä olisi ainakin muutaman metrin tila hengittää. Aika äkkiä valkeni, että rekassa puitteet eivät todellakaan kohdanneet mielikuviani. En ymmärtänyt miksi ylipäätään jouduin rekkaan, sillä olimmehan Meilahden kolmiosairaalassa, jossa mielestäni kuvantamiseen tarvittavia laitteita oli myös sairaalassa. Ehkä korona-aika pakotti erilaisiin järjestelyihin.

Magneettirekassa

Katselin hetken magneettikuvauslaitteen pöytää, jonka päälle oli aseteltu myös kasvojen eteen asetettava kehikko. Pahimmat pelkoni olivat siis sittenkin käymässä toteen. Hoitaja pyysi myös jättämään koronamaskin kasvojen eteen, kehikon alle, mutta onneksi sain luvan siirtää maskia niin, että nenäni jäi sen ulkopuolelle. En myöskään saanut luureihin musiikkia, vaikka monien kokemusten mukaan sekin olisi ollut mahdollista. Rekassa ei ollut musiikkia.

Suljin silmäni ennen kuin hoitaja asetti kehikon kasvojeni eteen, jotta en näkisi miten vähän tilaa minulla on hengittää.

Pian olinkin jo putkessa sisällä. Oli oltava aivan liikkumatta, jotta kuvat saataisiin onnistumaan. Heti ensi hetkestä alkaen aloin taistella mieleni voimia, paniikkikohtausta vastaan. Tunsin, miten syke nousi ja kädet alkoivat hikoamaan. Miten jouduin väkisin painamaan silmiäni kiinni, niiden pyrkiessä paniikin vallassa avautumaan. Yritin saada jatkuvasti ajatuksia muualle, mutta päässäni vain pyöri ajatus kasvojeni edessä olevasta kehikosta, sekä kuvantamisen kestosta, joka omalla kohdallani taisi olla hyvinkin kohtuullinen, noin 20 minuuttia.

Pyrin viemään ajatuksiani muualle, kuvittelemalla makaavani hiekkarannalla, lämpimän auringon alla. Tämä tuntui hetken jopa todelliselta, sillä laitteen valot lämmittivät kasvojani, kuin etelän aurinko. Kun hiekkarannalla löhöily alkoi riittämään, kuvittelin olevani konsertissa, jossa laitteen äänistä muodostuvat yhtäaikaiset eritasoiset äänet olivat ikäänkuin orkesterin soittimia. Yritin miettiä, miltä mikäkin soitin voisi näyttää. Välillä tuskan hiki kirposi otsalleni ja välillä sain sykkeen laskettua alemmas. Vasta kun hoitaja sanoi luureihini enää kahden kuvaussarjan, ja noin seitsemän minuutin olevan jäljellä, rauhoituin. Koitin miettiä, koska ensimmäinen niistä loppuisi ja sitten kestettävänä oli enää viimeinen, 3,5 minuuttia. Olin selvinnyt.

En minä tiedä mitä sanoa niille, joita tämä sama kuvaussessio pelottaa, mutta joka terveyden kannalta on väistämätön toteuttaa. Ehkä kannattaa asia ottaa esille hyvissä ajoin, esimerkiksi kirjoittamalla viestiä (esim. Maisa-palvelun kautta) hoitavaan yksikköön, jolloin sairaalassa on etukäteen tiedossa mahdolliset pelot ja jännitys. Omaa mielenvoimaa ja sen käyttöä, sekä eriaisia mielen rauhoittelutekniikoita on ehkä syytä harjoitella ennen kuvaan menoa.

Toisillehan kuvaus on todella helppo, jopa rauhoittava. Olen kuullut, että osa hoidettavista on jopa nukahtanut kuvauksen aikana. Joka tapauksessa kuvasta selviää ihan varmasti meistä jokainen ja pitää aina muistaa, että oikeastihan tuossa laitteessa ei tapahdu yhtään mitään pahaa. Päin vastoin, se on tärkeä osa hoitoamme, sekä paranemistamme edistävä pakko. Ironista sinänsä, sillä se on vain oma mielemme, jonka kanssa tätä kamppailua käymme, vaikka kuinka haluaisimme ajatella syyn olevan itse kuvauksessa.

Tsemppiä kaikille kuviin meneville! Hyvin se menee! :)