Maalla on hyvä elää.

Enpä olisi vielä kuusi vuotta sitten uskonut sanovani tätä, mutta yksi elämäni parhaista päätöksistä, oli muuttaa maaseudulle! Ainakin tähän elämän hetkeen.

Olen pitänyt itseäni vannoutuneena stadilaisena, tarkemmin vielä Laajasalolaisena, saaren kasvatti kun olen. Asuin Laajasalossa lähes 35 vuotta, muutamaa harha-askelta lukuunottamatta. Väitän edelleen, että Laajasalo 80-90-luvuilla, olikin paras paikka kasvaa, ainakin minulle. Siihen aikaan saari oli enemmänkin kylämäinen pieni yhteisö, jossa oli turvallista olla ja jota Helsingin keskustassa asuvat pitivät “TOO FAR AWAY”- paikkana. Itse rakastin tuota idän lähiötä ja jollain tavalla rakasta edelleen. Eihän se kuitenkaan enää sama paikka ole, kuin mitä lapsuuteni muistoissa. Saaren asukasluku on varmaankin tuplaantunut lapsuuteni ajoista ja lisää rakennetaan kokoajan. Kyse ei todellakaan ole enää pikku kyläyhteisöstä, vaan oikeasta kasvavasta suuresta kaupunginosasta. Aloin siis kaivata rauhallisempaa elinympäristöä. Tästä lähtikin kimmoke muuttaa vähän kauemmaksi vilkkaasta Helsingistä.

Paikaksi valikoitu Sipoon Eriksnäs puhtaasti siitä syystä, että ystävämme perheineen olivat muuttaneet paikkakunnalle noin viisi vuotta aiemmin. En oikeastaan ollut edes tutkinut asuntotarjontaa alueella, mutta kuin sattumalta, silmiini osui myynti-ilmoitus vanhasta omakotitalosta, aivan kivenheiton päässä ystävistämme. Muutaman kuukauden asiaa kypsyteltyämme, päätimme antaa aluelle mahdollisuuden. Olin varma, että kaipuuni Helsinkiin tulisi voittamaan ja palaisimme sinne tavaroinemme muutaman vuoden kuluttua, mutta toisinpa vaan kävi! En ole katunut muuttoa päivääkään.

Miten koen asumisen erot paikkakuntien välillä?

Merkittävin ero nykyisen ja vanhan asumispaikkamme välillä, on varmasti alueen rauhallisuus. Helsingissä asuessani, tuntui aivan siltä, kuin kaikilla olisi jatkuva kiire jonnekin. Jo ovesta ulos astuessa, alkoi hektinen tunnelma ja kiireen tuntu. Joka paikka vilisi ihmisiä ja perisuomalaiseen vakavaan tyyliinsä, ihmiset olivat kuin robotteja, jotka kulkivat paikasta toiseen lasittunein katsein, kukin omaa asiaansa toimittaen. Olen itsekin tyyliltäni usein levoton, joten ulkopuolelta tulevat ärsykkeet saavat oloni tuntumaan entistäkin levottomammalta ja ahdistavalta. Tämä levottomuus ja ahdistus on poistunut muuttomme jälkeen. Ajan usein Helsingistä kotiin vanhaa Porvoon tietä (joka on siis Uusi-Porvoontie) moottoritien sijaan, sillä pelkästään sen 10 minuutin matkan aikana mieleni rauhoittuu ja tuntuu kuin siirtyisin maaseudun rauhalliseen tunnelmaan, jonnekin todella kauas kaupungin vilskeestä.

Välimatkahan ei varsinaisesti ole pitkä, sillä työmatkani Söderkullasta Helsingin Kulosaareen, kestää vain 20 minuuttia. Parhaimmillaan olen ajanut matkan 15 minuutissa. Eli vähemmän, kuin monesta paikasta Vantaalta, tai Espoosta, mutta silti ihmiset mieltävät Sipoon olevan kaukaisin kolkka maan päällä. Kerran Torin kautta myydessäni yhtä huonekalua, joku kysyi, voisinko tuoda tavaran vähän lähemmäksi pääkaupunkiseutua, esim. Helsinkiin, hänen asuessaan Itä-Vantaalla… Tämä oli hieman huvittavaa, sillä todellisuudessa hän olisi hakenut huonekalun nopeammin täältä Sipoosta, kuin Helsingistä. Myönnän kuitenkin itsekin pitäneeni Söderkullaa kaukaisena, jopa niin kaukaisena, etten ikipäivänä muuttaisi sinne asumaan.

Lenkillä

Rakastan lenkkeillä näissä maaseudun pelto- ,metsä- meri-, tai järvimaisemissa, joissa ajatukset saa todella tilaa ja luovuus pääsee kukoistamaan. Suurimman osan ideoistani olenkin saanut juuri lenkillä, luonnon helmassa. Uskon vahvasti luonnon parantavaan voimaan ja olen sen itse näin myös kokenut. Vaikeinakin aikoina, olen juossut keskelle metsiä ja huutanut omaa pahaa oloa metsälle, itkenyt silmät päästä ja jättänyt suuren surun metsään. Kotiin palatessa on olo ollut jo paljon parempi.

En voi lakata ihastelemasta auringonlaskun kultaamaa viljapeltoa, tai lenkkipolkuni varrella kohtaamiani lehmiä, hevosia, Ylämaan karjaa, peuroja, hirviä, tai muita eläimiä. Jaksan ilahtua näistä asioista aina uudestaan. Näin viiden vuoden jälkeenkin tuntuu aivan hassulta kohdata lenkillä pyöräilijän sijaan ratsastaja, tai se, että kauppareissu keskeytyy liikennevalojen sijaan lehmien tien verkkaiseen ylitykseen. Yleensä lenkille lähtiessäni myös kaipaan yksinäisyyttä ja omaa rauhaa. Sitä täällä maaseudulla toden totta on mahdollista saada. Lenkkipolulla vain harva ihminen tulee vastaan, jos yksikään.

Asioita joita kaipaan Helsingistä:

1. Olen tottunut asumaan paikassa, jota ympäröi meri. Sitä kaipaan. Täällä Eriksnäsissäkin on meri, mutta ei se aivan samanlainen ole kuin Laajasalossa. Täällä on kuitenkin vaihtoehtona lenkkeillä myös merenrannan sijaan järven ympäri, joten aika tasoihin tässä mennään.

2. Silloin harvoin, kun käyn Helsingissä viihteellä, en millään raaskisi repiä lompakon nyörejä, vain päästäkseni illan päätteeksi kotiin. Usein otammekin keskustasta hotellin yöksi, sillä hinta ei juurikaan poikkea taksimatkan hinnasta. On taksihinnalla myös terveydellisiä vaikutuksia, päädyn yhä useammin liikkumaan autolla, myös kotiinpäin.

3. Spontaaneja treffejä kavereiden kanssa.

4. Helsingin kotimme näkymä Suomenlinnaan ja risteilylaivojen tuijottelu, niiden lipuessa satamaan. Sitä kaipaan.

En tietenkään voi sanoa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, tai missä olemme, kun tytöt siirtyvät yläkoulusta muihin opintoihin, mutta tällä hetkellä, tässä elämäntilanteessa, tämä valinta tuntuu todella hyvältä ja oikealta.

Ihanaa alkanutta vuotta kaikille!